No, Tasmania on nyt sitten takana päin - alla päin, siis etelässä. Uusi Aquatic center on avattu juhlavasti ja siihen perään vietimme neljän päivän Tasmanian loman. Loma tulikin tarpeeseen kun oli viettänyt neljä päivää sumuisen kosteassa uimahallissa ilman altaaseen hyppäämisen mahdollisuutta. Altaan reunoille sijoittelimme valoja ja tasapainottelimme kosteuden tiivistymisen ja roiskesuojien välissä: esiintymässä oli kuusitoista 15-17 vuotiasta tyttöä, jotka roiskivat vettä hieman joka suuntaan. Itse olin onneksi pisaroiden ulottumattomissa. 

Neljäntenä päivänä (perjantaina) puvut tulivat paikalle töllistelemään muutamaksi tunniksi ja vartin esitys kruunasi paitsi viikon työurakkamme, myös koko juhlallisuuden. Korvauksena selkänahastani muovinen Launceston Aquatic- viinilasi. Kyllä kannattaa..

Yövyimme Launceston aikamme aivan ihastuttavalla Ladyllä, jonka perheeseen kuului paitsi kolme poikaa (eivät asuneet kotona), yksi tytär (kömpi välillä huoneestaan pihalle) ja neljä ankkaa.. Nämä jälkimmäiset pitivät villejä bileitään puutarhamökkimme ulkopuolella. Saimme Ladyllä asuttavaksemme puutarhamökin, jonka ikkunasta avautui mahtava näkymä öiselle taivaalle.

Lomamme ajaksi vuokrasimme menopelin, jolla pääsimme ympäri Tasmaniaa - Mitsubishi ei ole enää valintani varmaksi ja luotettavaksi ajokiksi, vaikka se meidät perille asti saattoikin. Ylikuumenemista, omituisa kolinoita moottorin puolelta, jäähdytysnesteet pihalle,.. ja eikös tuo rengas näytäkin koko ajan tyhjenevän?

 

 

Tasmanian maantiet olivat paitsi kauniita ajella, maisemat mykistäviä, mutta tien pielet myös täynnänsä yliajonuhreja: wallabi tai pienempi kenguru oli jäänyt auton alle keskiarvolla joka viideskymmenes metri. Tuo uhrejen määrä kevensi kyllä kaasujalkaa varsinkin pimeän tultua. Ei ollut mukavaa katseltavaa.

Heti Launcestonin duunin jälkeen hypähdimme siis tämän menopelin päälle ja kaasuttelimme kohti etelää ja Hobartia - ja miltei suoraa sen huipulle, mount Wellingtonin nupille. Huipulla oli korkeutta.. no, en muista, mutta kyllä sekin tieto on jossain ylhäällä. Pääsimme sinne juuri parahiksi näkemään auringon viimeisten säteiden sihahtamisen Hobartin päälle. Mikäs siinä tutustuessa kaupunkiin. Alasmeno Mitsulla ja sen kumitassuihin luottaminen pisti myös kylmänväreet kehossa liikkumaan - tosin hieman erilaiset kuin mitä Tyynen valtameren hyiset puhurit.

Hobartista lähdimme vääjäämättömän kapuamisemme kohti pohjoista, ja takaisin lähtöpisteeseen. Matkamme varrelle osui vesiputous, yksi maailman top10 rankatuista rannoista, muutamia kenguruita (eläviä), perus-rantoja ja ääliömäisen ystävällisiä ihmisiä. Tasmaniassa taitaa olla kyllä huhujen mukaan (ja kokemusten vahvistamana) maailman mukavimmat ihmiset. Nii-in.

Nyt siis olemme takaisin Melbournen tuulisessa kaupungissa ja työpäiviä on jäljellä kahdeksan, Ei paha.